Soanlahti

Soanlahteen matkasin pikkuautolla kotipäitäjäni "brihazujen" kyydissä. He menivät jo ajoissa kunnostamaan sankaripoikemme hautoja sinne.  Mie heiluttelemaan luuttuja ja rättilöi, kun Martin kanssa putsailimme yösijoja tuleville matkalaisille. Sain erittäin hyvän asunnonkin siellä ollessani Nikolai ja Niina Arfimoffin luona. Entisen Joron Yrjön talon peräkammarissa. Siellä mie muata rötkötin yöt. Se olikin ihanan paikka. Kaali- ja lihakeittojen poristessa jatkuvasti hellalla tai blinien tiristessä ritiläpannulla. Hyö odottelivat hymyssä suin joka ilta ja puolille yöhön saapumistani kotivaaroilta tai hautausmaaretkiltä.

Soanlahdelle saavuttua pojat sukelsivat heti uimaan Jänisjärven aaltoihin. Mie kiertelin rakkaita rantoja ja valokuvasin. Löysin kuin löysinkin mamman uimapaikan, pienen lahdenpoukaman, jossa hän tasan 50 suvea sitten uida pulikoidessaan sai vettä korviinsa. Miltei yhä näin kuinka hän tanssi jalalta toiselle, kallistellen päätään, siellä parhaimman lapsuuteni maisemassa. Ehkäpä se oli todellinen joutsentanssi, siis viimeinen, ennen evakkotien lopullista kohtalonhetkeä. Meidän muamomme ja tuoattomme eivät päässeet kaivatuille kotiseuduilleen enää ennen poisnukkumisiaan. Mitenkähän hyö olisivat kaiken nykytilassa kestäneetkään? Meidän on vain opittava erottelemaan ns. jyvät akanoista ja katselemaan Karjalan tätä päivää suurella lempeydellä ja myötäelämällä tuhansien sinne väkipakolla siirrettyjen Venäjän eteläosien asukkaiden todellisuutta. Armenialaiset tai kirgiisit elävät Laatokan Karjalassa myös kuin me aikanaan, täysin vieraalla maalla. Ja ylen holotnat heillä ovatkin olosuhteet niin asuinpaikkojen kuin mökkihökkeleiden suhteen. Mutta se Karjalan luonto ja sen uskomaton lumo meille ikuisille mieronkiertäjille. Sitä ei voita nämä "maailman pihamaat, suuret ja loistokkaat" niitä ei voita mikään seutu eikä todella milloinkaan.

Matkamies on palannut juurilleen. Tunnelma on hellän nöyrä, sydän iloa tulvillaan suurta kiitosta Kaikkivaltiaalle, että jälleen sain tulla tänne. Sinä, joka lähetät enkeleitä matkalle, ohjasit heidän kauttaan ja seurassa minut isieni maille. Suojaa ja siunaa laupeudessasi tätä kallista maata, perintöämme, syvällä uinuvia juuriamme.  Tuomi on taittunut, iso ihana pihatuomi, mutta se kukkii, runneltunakin. Toisten tuomien jo valaessaan kukkaluntaan maahan, sille jolle olen polvistunut. Olen kiittänyt, olen itkenyt - en vain tiedä tunteiden syvyyttä, nöyryys kuitenkin ylinnä. Juuri silloin: tunnistin hellän kosketuksen olkapäillä. Ei ketään, käänsin kasvoni taattoni talon suuntaan, ei mitään ihmissilmällä havaittavaa, ainoastaan kaukainen lapsuuden onnellinen tunne sydämessä. Ilta aurinko valaa kultiaan suoloisen lämpöisen alkukesän illan ylle, kotimetsä hiljaa ympärillä. Huuhkaimen huuto kajautti tervehdystään kun sain kiivettyä korkealle kotivaaralle. Kuulin jo käenkin kukkumisen Soanlahden seljillä. Minun onnen on nyt juuri olla lähellä heitä jotka ovat elämässään paljon rakastaneet. Hoivanneet ja kasvattaneet täällä pienoisiaan, minuakin, viimeistään. Halasin rakkaat kotikoivut, runnellun itkevän kuusen, silittäen maahan kumartuneen tuomen vanhoja kyhmyisiä oksia. Oksia, jossa kukat ryöppysivät ehkä viimeistä kesäänsä. Vaaranlaelta palaillessani saaden kuninkaallista seuraa, matkasin puoliyön taitteessa kohti kirkonkylää. Se oli metsän komea kruunupäähirvi, jonka rauhaisaa eloa olin tullut häirinneeksi. Oi, kuinka kumisi tanner komeasti, kuinka lehvikkö rytisi ja ryskyi Hartikanvaaran suunnalla. Ja mie tyttö piästelin ehtooveisua täysin rinnoin kun niin karttui jo peloksi: "Oi Jeesus Kristus Sinä pyhän kunnian taivallisen Isän, Pyhän autuaan ihanan valkeus...".

Veljakan kalmiloil sataa tsipakoitsoo. Olen jalkaisin tallustanut tänne edesmenneitten joukkoon. Ajattelin menneiden sukupolvien työtä, tuskaa ja sukupolvien ketjua. Jokainen kuuluu johonkin sukuun. Täällä on hyvä levätä. Iki-kuuset, punahongat ja vehreä koivikko ympärillä. Metsäpohja työntämässä kevätkesän kiihkeydellä runsasta alkukasvillisuutta. Jättiläiskotkansiipisaniaista, lehtevää kielonkukintaa, vielä miltei ummussa olevaa. Tervakukkaa, kurjenkelloa, kosteikossa kullankeltaista kulleroa ja rentukoiden kukintaa. Mennyt elämä, vuosisatojen työ siinä ympärillä, heissä jotka nukkuvat siunattua ikiunta täällä Karjalan sydämmessä, Luojan käsivarsien siunaavassa syleilyssä.

Täysin toisenlaisin miettein siivoilin Soanlahden sovohoosi-asuntolan yläkertaa. Tänään oli rankka päivä. Mikä vierasmaja. Totinen urakka, likaista, siivotonta, täyttä välinpitämättömyyttä joka sopessa. Martti kanteli vesiä sangolla ylös alas. Yhdessä taivastelimme venäläisten kansallishyvettä.

Kaikki matkustavaiset pääsivät käymään kotikonnuilla paitsi Ryymin Johannes. Sitkeistä tienraivauksista huolimatta koti jäi parin kilometrin päähän. Kysyinkin häneltä - itkemmäkö vai nagramma? Emmä tie kumpastakaan myö mänemmä Helmelänvaaralle.  Kesähelteessä kapuaminen kauneudestaan kuululle vaaralle vastasi ja korvasi vaivat ruhtinaallisesti. Valokuvasimme, levähdimme ja ihailimme Soanlahden selkiä Jänisjärven siintoa, sen saaria ja koristeellisia rantakuvia.  Venäläisten joukkohaudan Johannes tunnisti vieläkin, vuosikymmenten jälkeen.

Viikko tekopitäjässä vierähti kuin siivillä, oikeastaan se livahti ohi. Unto kiijätteli autollaan iltaisin eri kylillä, näin kotiseutu avautui täysin toisella tavalla, joihin lapsuusmuistoissani olin tuudittautunut.  Sunnuntai-iltana hyvästelimme rakkaat vuokraemäntämme- ja isäntämme. Vieläkin mieli ikään kuin hyrähtää lämpöiseksi heidän vilpittömän kaihoisista katseistaan erotessamme. Ajattelin, että tätä maailmaa tulee katsoa avoimin mielin, täysin ilman ennakkoluuloja tai -asenteita. Kohdata ihmien itsessä ja jokaisessa toisessa Jumalan luomassa. Hymy ja iloinen mieli ovat valtavan hyvää matkaevästä jos joskus ei aivan piirulleen mene.  
Kerttu Visuri. Lyhennelmä. Nuori Karjala 9/1994.

Kolhoosin talo 2005.                                                    Joron talo 2005.
Kuva: RV                                                                      Kuva: RV

2006 Kerttu toivottaa Ellin ja Ailin tervetulleeksi         2006 Löllönvaaran rinteillä, kuinka kaunis päivä.
kotiinsa Löllönvaaralle. Kuva: RV                                Kirjoittaja istuu edessä. Kuva: RV