Soanlahti

Haluatko lähteä käymään Soanlahdella ? Kun kuulin Viktor Shemeikan kysyvän itseltäni tällaistaasiaa, luulin Viken seonneen täydellisesti. Eihän asiat niin huonosti kuitenkaan olleet. Viktor oli saanut tietoonsa henkilön, joka pystyisi järjestämään matkan ainakin Sortavalaan asti. Sieltä voisi sitten yrittää päästä paikallisten oppaiden kanssa eteenpäin. Niinpä elokuun 1990 eräänä viikonloppuna olimme matkalla kohti Niiralan raja-asemaa. Mukana olivat itseni lisäksi ; Viktor Shemeikka, Ensio Repo, Erkki Repo, Erkki Ottavainen, Teemu Päivinen ja Meeri Nurmesniemi.

Vaikeaa on jälkeenpäin kuvailla sitä myllerrystä, joka mielessä liikkui, kun asia jota ei koskaan luullut mahdolliseksi, oli toteutumassa. Uudessa Värtsilässä vietimme yön matkanjohtajamme varaamassa huoneistossa. Eipä siinä juuri uni tullut, kun ajatukset pyörivät vain yhden asian ympärillä. Nytkö vihdoin pääsisin näkemään ne seudut, joista olin koko tähänastisen elämäni ajan niin paljon kuullut. Toisinaan tuntui, että olin itsekin siellä asunut ja elänyt, niin tarkan kuvauksen olin sieltä saanut kuulla. Levottoman yön jälkeen suuntasimme aamulla klo 05 Niiralan tullia kohti. Vaikka olimme näin varhain liikkeellä, oli puomilla jo melkoinen jono. Aikanaan sitten oli meidän vuoromme ajaa tullitarkastukseen. Se oli kaikista pelotteluista ja kauhukuvista huolimatta helppo ja nopea toimitus. Minunkaan täyteen pakattua reppuani ei edes tarvinnut avata.

Sitten iskikin shokki. Kun ensimmäiset Värtsilän asumukset ilmestyivät näkyviin, tuntui kuin olisi ajassa siirrytty vähintään 50 vuotta taaksepäin. Rakennukset näyttivät maahan kaatuvilta maalaamattomilta röttelöiltä. Myöhemmin kyllä tulimme huomaamaan, että niissäkin asuttiin ja elettiin ihan normaalia elämää. Kun eteemme ilmestyi Ruskealan osuuskauppa Yhteishyvän entinen myymälärakennus, jonka seinässä näkyi vielä liikkeen nimi, saivat kamerat töitä.

Matkan jatkuessa ajatukset palasivat niihin näistä maisemista kerrottuihin moniin tarinoihin , joita olin kuullut lapsesta asti. En oikein vieläkään uskonut todeksi, että pääsisin käymään isäni ja muiden sukulaisten ja tuttavien entisillä kotitantereilla. Mielessäni olin luonut jonkinlaisen kuvan maisemista, kylistä, vaaroista ja järvistä, kuulemieni kertomusten pohjalta. Hämmästyin, kun huomasin mielikuvieni vastaavan todellisuutta ihmeellisen tarkasti.

Sortavalassa vietetyn yön jälkeen suunnattiin sitten kohti Suistamon ja Soanlahden maisemia. Mukaamme saimme Sortavalasta oppaaksi ja tulkiksi Elsa Lanan, joka on suomalaissyntyinen ja asunut Neuvostoliitossa, sittemmin Venäjällä 30-luvulta asti. 

Matka oli aikamoista seikkailua, koska tienviittoja ja opasteita ei ollut kuin suurimpiin kaupunkeihin ja kyliin. Osasimme kuitenkin Harluun asti aika hyvin. Siellä Elsa-tulkkimme sai kyselemällä selville suunnan Suistamoa ja Soanlahtea kohti. Tien kunto oli, jos mahdollista, vieläkin huonompi kuin tähän asti. Myöhemmin selvisi ettemme olleet vielä huonolla tiellä käyneetkään. Aikamme ajettuamme saavuimme pieneen kylään, jonka tunnistimme Alatun kyläksi. Nyt ei enää olisi pitkä matka Suistamon kirkonkylään ja sieltä vain 18 km Soanlahdelle.

Niinpä saimme kohta ihailla korkealla mäellä näkyvää Pyhälle Nikolaille pyhitettyä Suistamon kirkkoa. Tässä kirkossa ovat aikanaan päässeet ripille seurueemme jäsenet; Meeri Nurmesniemi ja Erkki Repo. Sisältä kirkko oli tosi surkeassa kunnossa, siinä oli pidetty pioneerileiriä. Esimerkiksi alttarille oli rakennettu keittiö, ja kirkkosali oli ollut ruokala- ja verstastilana. Viemäröintikin oli järjestetty venäläisen suurpiirteiseen tapaan ; reikä seinään ja viemäriputki siitä ulos. Näkymä oli tosi järkyttävä. Onneksi tämäkin kirkko on saatu kunnostettua lähes entiseen kuntoonsa, talkootyön ja avustusten turvin. Päävastuun kunnostuksesta on kantanut suomalainen talkooporukka.

Sitten alkoi matkan jännittävin vaihe. Keula kohti Soanlahtea, ja mieli täynnä odotusta, miltä kenenkin kotitanhuat näyttävät tänäpäivänä. Matka oli tosin päättyä jo Laitioisten kylän paikalle n.6 km:n päähän. Rajavartioston tarkastuspisteellä puomi oli kiinni ja kaksi rajavartijaa meitä vastassa. Pitkien neuvottelujen jälkeen sotilaat suostuivat soittamaan eskuntaansa Suojärvelle, ja kysymään meille lupaa. Mutta komentaja oli jo ehtinyt lähteä viikonlopun viettoon, eikä häntä tavoittaisi ennen maanantaita. Vihdoin, Elsan otettua vastuun meidän koko seurueestamme, saimme luvan olla sotilasalueella klo 22 asti.

Niinpä kiireellä eteenpäin. Kohta alkoikin useimmalle olla tuttuja paikkoja. Keljan puro ja mäki, Päätye, neljän tien risteys; Hartikanvaaraan, Lehtomäkeen, kirkolle, Suistamolle. Ensimmäinen taajamasta ilmoittava kyltti, jossa luki kyrillisillä kirjaimilla Soanlahti, sai seurueen kamerat räpsähtelemään. Jokainen halusi kuvan itsestään kyltin vieressä. Matka jatkui, Kotitalouskoulun paikka, osuuskaupan myymälän paikka, kirkon ja sankarihautausmaan paikat tunnistettiin hyvin. Mutta mieli masentui näkymistä täysin. Entisten kauniiden rakennusten paikalla oli vain harmaita ränsistyneitä hökkeleitä. Kansakoulusta oli jäljellä vain porraskivet. Kirkko oli tuhoutunut jo sota-aikana, mutta sankarihautausmaan kohtalo järkytti eniten. Sen paikalle oli rakennettu mullikka-aitaus ja jonkinlainen eläinsuoja. Ei ollut enää valkoisten ristien rivistöjä, ei muistopatsasta, muistuttamassa kaikkensa antaneiden miesten uhrista. Patsaaseen olivat venäläiset talvisodan aikana hakanneet oman kaatuneen korkean upseerin nimen. Ilmeisesti hänet on haudattu sille paikalle. 

Nyt hautausmaa on jo ihan eri näköinen, ympärillä on siisti aita, ja uusi muistopatsas on paikallaan. Kiitos tästä lankeaa Soanlahtelaisten Seura ry:lle, ja sen uupumattomalle talkooporukalle, joka on jaksanut siivota ja kunnostaa hautausmaita koko pitäjässä. Sitten se matkan jännittävin vaihe. Kirkonkylältä lähdimme kohti Lehtomäkeä. Ortodoksisen kirkon paikka ,pappila, Rukkilaisen mäki, Veljakkajoki, tuttujen paikkojen nimiä vilahteli puheensorinan keskellä. Pian tulimme luterilaisen hautausmaan kohdalle, emme ehtineet tarkemmin sitä katsastamaan, oli kiire ”kotiin”. Myöhemmillä matkoilla kävimme siellä, sekä myös ortodoksisella hautausmaalla, viemässä kukkaset omaistemme hautapaikoille. Lehtomäellä oli seuraava pysähtymispaikka. Neljän tien risteyksessä on vielä näkyvissä kolmen kauppaliikkeen paikat. Osuuskaupasta on jäljellä betoniset portaatkin. Niillä portailla otimme Ensiosta kuvan. Viimeksi hänet on kuvattu samoilla portailla 50 vuotta aikaisemmin.

Matka jatkui kohti Laajaa. Auton jouduimme jättämään Nykäsen kaupan tienoille, etemmäs ei ollut mitään mahdollisuutta jatkaa. Teemu ja Meeri löysivät oman kotipaikkansa, samoin kuin Revon veljeksetkin. Minä sain kaveriksi Ottavaisen Erkin, kun lähdimme etsimään minun isäni kotipaikkaa. Elokuinen päivä oli lämmin, suorastaan helteinen, kun kävelimme vanhaa Kiekuan tietä, ja siitä vähän matkan päästä erkanevaa Tyrämän tietä. Matka tuntui pitkältä, eikä ihmekään,sillä myöhemmin selvisi, että olimme kävelleet yli 8 km yhteen suuntaan. Tietä ei oltu kuljettu vuosikausiin, vain vanhat traktorin jäljet häämöttivät kasvillisuuden alta.

Valkeislampi, Poikalampi, Poikalammin särkkä. Paikat joissa en ollut koskaan käynytkään, tunnistin heti. Matkakumppanilta tahtoi usko loppua, eikä ihmekään, olihan matkaa tehty jo tuntikausia. Talojen paikat olivat hyvin löydettävissä, näkyipä jossakin vielä pihaveräjän jäännöksetkin. Emmehän me loppujen lopuksi osanneet isän kotipaikalle. Kaukana korvessa tulimme yllättäen uudelle metsäautotielle. Aikamme siinä ihmeteltyämme jouduimme palaamaan takaisin, sillä vanhan tien ura häipyi kokonaan.

Seuraavana kesänä isäni ollessa mukana, kävimme vihdoin perillä asti. Silloin selvisi, että olimme Erkin kanssa käyneet n. 200 metrin päässä isän kotipaikasta. Näky Räätsyssä oli yhtä masentava kuin toistenkin kotitanhuvilla. Talo oli lahonnut ja sortunut paikoilleen, uunista oli osa jäljellä, samoin yhtä kamarin nurkkaa muutama hirsikerta.

Ensimmäinen retkemme onnistui kuitenkin kaikkien osalta hyvin. Paluumatkalla poikkesimme Ottavaisen Erkin ja Shemeikan Viktorin kotikylällä Ypäköllä. Kylästä ei ollut jäljellä sen enempää, kuin muistakaan. Erkki löysi Viktorin opastuksella oman kotinsa rauniot. Sieltä hän oli joutunut lähtemään vuoden ikäisenä. Varmaankin liikutuksen kyynel kiilsi jokaisen silmäkulmassa aina, kun näki jonkun seisovan entisen kotinsa raunioilla. Lehtomäen koulusta oli kellarikerros jäljellä, se oli sodan aikana ollut sidontapaikkana. Lähellä koulua Revon Erkki näytti minulle Kuuselan perheen talon paikan. Uuni ja saunan rauniot ovat enää muistuttamassa isotätini kodista.

Ilta alkoi olla jo niin pitkällä, että oli aika lähteä takaisin. Hyvin ehdimmekin määräajassa tarkastuspisteeseen. Rajavartijat kyselivät retken onnistumisesta. Kerroimme heille, että kaikki muut löysivät omat kotipaikkansa, paitsi minä en osannut isäni kotiin. Sotapojat olivat hyvin ystävällisiä ja toivottivat meidät tervetulleiksi seuravana päivänä uudestaan. Emme kuitenkaan voineet sitä tehdä, koska viisumimme voimassaoloaika oli niin lyhyt. Illalla olimme sitten takaisin Sortavalassa, jossa majoituimme yksityisasuntoihin. Matkanjohtajamme oli vuokrannut venäläisperheiltä yösijat. Kotimatkalle lähdimme sunnuntaiaamuna hyvissä ajoin.

Tullissa jouduimme taas odottamaan muutamia tunteja, ennen kuin pääsimme takaisin kotimaahan. Harvoin on huoltoaseman kahvi maistunut niin hyvältä, kuin Tohmajärven Nesteellä rajanylityksen jälkeen. 

Kotona olikin sitten kertomista sukulaisille retken vaiheista. Valokuvien valmistuttua kokoonnuimme katselemaan ja ihmettelemään näkymiä entisiltä kotitanhuvilta. Isälle, samoin kuin sedälle ja tädilleni löytyi kuvista paljon tuttuja paikkoja. Olin sittenkin osannut oikealle tielle.

Seuraavan kesän matkasuunnitelma oli heti selvillä jokaiselle meistä. Soanlahdelle heti kun rajanylitys Niiralasta 1.6. on mahdollista.Kesäkuun toinen päivä 1991, olimme matkalla. Mukana oli tällä kertaa isäni, tätini miehineen, sekä serkkuni. Pikkubussilla matkasimme samoja reittejä, kuin minä olin edellisenä kesänä kulkenut. Nyt pääsin minäkin perille asti, kun mukana oli hyvät oppaat. Välillä ”tietöitä” tehden ja autoa työntäen, olimme iltapäivällä aika lähellä määränpäätämme. Auton jouduimme jättämään välille, ja jatkamaan jalan. Kun tulimme sille paikalle, mistä olin edellisellä kerralla palannut takaisin, isä opasti meidät eteenpäin. Noin 200 metriä käveltyämme olimme perillä. Vähän harmitti, kun olin niin läheltä palannut takaisin.

Isän kotitalosta ei ollut paljon jäljellä, Toimme sieltä muistoksi ulko-oven takorautaiset saranat ja uunin pellit. Mitä lienee isän mielessä liikkunut, kun 47 vuoden jälkeen sai nähdä tutun pihan ja keinun paikan. Hiljaisina kiertelimme pihapiiriä ja katselimme navetan, saunan ja riihen paikkoja. Kävimme sitten vähän matkan päässä, isän naapureiden kotipaikalla. Siellä oli vielä talon seinät pystyssä, katto oli lahonnut ja sortunut.

Olen monta kertaa sen jälkeen käynyt samoilla paikoilla, ja katsellut jo tutuksi tulleita maisemia. Aina kun olen palannut kotiin, on tuntunut, kuin jotakin minusta olisi jäänyt sinne. Vuosien mittaan on jo tottunut siihen ajatukseen, että se vanha ihana Karjala on menetetty. Vaikka se joskus saataisiinkin takaisin, ei se olisi enää se,joka kaikkien sieltä lähteneiden mielessä, ja meidän muiden kuvitelmissamme on vuosikymmenet elänyt. Kuitenkin mieli palaa aina takaisin niihin jo tuttuihin seutuihin. Kai se on niin ,että kun ihminen tuntee olevansa juurillaan, saa siitä jotakin, jota ei aina voi sanoilla selittää.

Vuosien varrella olemme tutustuneet venäläisiin ja ystävystyneet useammankin perheen kanssa. Yövymme aina Karjalan matkoillamme ystäväperheissä, ja yritämme olla heille avuksi erilaisten kotitaluskoneiden ja autojen ym. hankinnassa. Meidänkin perheestä on viety sinne kolme autoa, ja yhden pakettiauton olemme lahjoittaneet kehitysvammaisten naisten hoitokotiin Niemelänhoviin, Sortavalaan. Varat auton hankintaan saimme lahjoituksina. Samaiseen laitokseen minäkin ajoin muutaman vuoden aikana kymmeniä pakettiautokuormia vaatteita, lääkkeitä, pesuaineita, sairaalatarvikkeita, ja paljon muuta tapeellista tavaraa. Venäläisiin ihmisiin, heidän elämäänsä, ja ajatuksiinsa tutustuminen on ainakin minulle merkinnyt tavattoman paljon. Kun olen tullut huomaamaan miten aidosti ystävällisiä ja vieraanvaraisia tavalliset venäläiset ovat, on se häivyttänyt sen hienoisen katkeruuden jota olen ehkä tuntenut isän ja sukulaisteni menetyksistä. Eiväthän monetkaan venäläisistä halunneet sotaa.

Tässä haluan vielä esittää hartaimmat kiitokseni meidän kaikkien kotiseutumatkaajien puolesta Elsa ja Erkki Lanalle. Te olette olleet suunnattoman suurena apuna majoituksen , yösijan , tulkkauksen ja kaiken mahdollisen tuen suhteen.

Muistoissa aina isiemme maa.

Teuvo Näätänen